Noitaliemiä

Mopo karkaa käsistä

Kulttuuriantropologian opettajamme, valitettavasti jo edesmennyt, Kris-Tiina Valolahti järjesti valinnaisen kurssin, luonnonvärivärjäyksen perusteet. Kris-Tiina oli ainakin kolmannen polven luonnonvärivärjäri. En tiedä, johtuiko tämän mopon karkaaminen käsistä jo ensimmäisenä viikonloppuna siitä, että opettaja oli niin innostunut aiheesta. Vai niistä rakkuloista, jotka tulivat käsiin mataranjuuren ansiosta.

Iitin Värikeskus

Elettiin kai vuotta 1996, kun luonnonvärivärjäys tempaisi mukaansa. Myöhemmin perustetusta Iitin Värikeskuksesta tuli hetkeksi liki toinen koti. Värikeskuksen ollessa parhaimmillaan Kris-Tiina ja jokunen muu aktiivi perustivat Värjäri-killan. Itse olin jossakin, kun killan perustamiskokous pidettiin, mutta ystäväni Minna taitaa olla killan perustajajäsen. Ainakin tunsin kaikki perustajajäsenet. Samojen patojen savussa meidät keitettiin ystäviksi. Saimaksen porukkaa on siis ollut mukana erittäin värikkäässä vaikutuspiirissä jo kauan ennen kuin kehräämö kävi edes mielessä.

Maailma muuttuu

Yhtenä kesänä en värjännyt mitään. Suunnittelin Saimasta ja korona oli vienyt markkinat ja asiakkaat. Oli jotenkin outoa, ettei kesän aikana yhtään noitalientä syntynyt. Rauhoittava savu, tuli, vesi ja värit. Mikä keino maadoittua ja unohtaa maailman kaikki muut murheet.

Värjäämistapani on muuttunut vuosien myötä. Se, missä moni värjää väriaineen tai toivotun lopputuloksen näkökulmasta, minun värjäämisen keskipisteessä on villa. Luonnonvärien perkeet menevät omaan kompostiin ja sieltä aikanaan kasvihuoneeseen. Joten se mikä ei kuulu luontoon, ei kuulu pataankaan. Jos opetan luonnonvärivärjäystä, noudatan opettajani ohjeita. Kun värjään omasta sydämestäni, opettaja astuu sivuun ja kokeileva kokki astuu saappaisiin. Tätä en uskaltaisi mainita, ellei värjäämisestä ja värien kestosta olisi vuosien kokemusta.

Taittuupa värjäämisen saralla niin villan kuin kehräystopsienkin värjäys. Ehkä juuri siksi, mitä vuodet ovat opettaneet, en lupaa värjätä villaa Saimaksen koneiden kehrättäväksi.  Kenties langoissa näkyy muitakin tekniikoita, kun luonnonvärivärjäys. Saimaksella saatetaan nähdä käsinvärjättyjä lankoja, jotka syntyvät fiiliksellä. Värjääminen on rakas harrastus. Yksi keino oppia ja opetella villaa ja sen käyttöä. Haluan, että meillä on näkemys lankojen käytöksestä myös värjärin silmin. Tosin lupaa en mitään. Minun metodini värjätä kun on saanut vuosien aikana myös kritiikkiä. Kritiikki on toki hyväksi. En jaa neuvoja värjäämisestä somessa. Mutta ehkä joskus opettaminen voi olla vaihtoehto. Ennen kaikkea värjääminen on irtautumista arjesta.

Sen verran meillä on upottu noitapatoihin, että varmasti noitavainojen aikaan olisi roviolla poltettu. Tai parisataa vuotta sitten talossa olisi ollut taitava emäntä kehräämään ja värjäämään. Ruokaa hän ei olisi osannut tehdä. Vuosien varrella on tullut opetettua värjäämistä tekniikalla jos toisella. Mutta kaikkein syvimmät salaisuudet näkyvät vain Saimaksen lankojen tuntumassa ja väreissä.