Laatikkoelämää

Kaupunki ei kutsunut enää asumaan asfalttitien varrella. Kävellessäni Mannerheimintietä vasemman jalan tahti oli aina tiukan tikuttava.
Aamuisin heräsin laatikossa. Menin laatikolla töihin laatikkoon. Ruokatauolla laatikkoa. Tuotteet otettiin esiin laatikosta ja esitettiin asiakkaalle litteissä laatikoissa. Työpäivän jälkeen taas laatikolla kotiin laatikkoon. Illalla harrastamaan laatikkoon jossa oli yllättäen kuitenkin pallo tai vene. Yöksi taas laatikkoon. Täytyihän tähän laatikkoelämään tulla muutos.

Takaisin elämään

Jossakin vaiheessa kävi niin, että huomasin eläväni hyvin alkeellisesti. Mökissä oli sähköt, vesi ei tullut sisään vaan se piti hakea kaivosta. Lämmitysmuoto oli puu. Koira tukki vapaaehtoisesti vetävän oven raon. Talvella pakkasten aikaan ensimmäinen toimi oli lämmittää mökki. Kahvitkin keitin usein puuhellalla. Tämä oli kuitenkin onnellista aikaa. Kehräsin elannon käsin. Vaatimatonta,  mutta mökissä oli kaikki mitä tarvitsin. Koitti päivä, kun päätin muuttaa Puumalaan, olinhan mökissä 7 kuukautta vuodesta.
27.12.2012 auton keula osoitti ensin kohti pientä pariviikkoista koiranpentua. Minun elämäni koira oli vielä pienen pieni. Pennun isän suku juonsi juurensa Nepaliin. Väriltään kultainen koira sai nimekseen Kennel, suomeksi käsityöläinen. Jos koiran tassuilla olisi voinut kehrätä tai värjätä, Kennel olisi taatusti sen osannut.

Välillä kysyn itseltäni, kuka järkevä ihminen muuttaa pieneen mökkiin ja kehrää leipänsä rukilla. Tässäkään en ollut idealisti. Tavoite ei ollut omavaraisuus. Minä vain muutin sinne, missä oli hyvä olla.
Puumalaan, Saimaan äärelle.